Yli 65-vuotiaista noin viidennes sairastaa alaraajan valtimotautia. Näistä noin kahdeksalla prosentilla on katkokävelyoireita. Sairaus pahenee kriittiseksi jalkojen hapenpuutteeksi eli iskemiaksi noin 2–5 prosentilla. Joka toisella kriittisen iskemian potilaalla on diabetes.
Valtimotaudin yksi yleinen ilmentymä on alaraajoihin johtavien
valtimoiden ahtautuminen. Tällöin jalkojen verenkierto heikkenee ja
valtimoihin voi kehittyä tukoksia, jotka aiheuttavat pysyvän
hapenpuutteen eli kriittisen iskemian. Pahimmillaan seurauksena voi
olla raajan amputaatio.
Tupakointi on selkeä riskitekijä, joten savuttomaksi kannattaa pyrkiä. Myös diabetes ja ikääntyminen nostavat valtimotautien riskiä. Munuaisten vajaatoiminta voi sekin vaikuttaa riskiin sairastua.
Jalkojen ahtauttava valtimotauti on usein pitkään oireeton tai hyvin vähäoireinen. Eteenkin lievä hapenpuute on monesti oireeton, jos henkilö liikkuu vähän. Oireista tyypillisin on katkokävely, eli pakko pysähtyä tai hidastaa kesken liikkeen. Se aiheutuu lihasten hapenpuutteesta, jonka taustalla on riittämätön valtimoverenkierto. Jalkasärkyä esiintyy rasituksessa tyypillisimmin molempien tai toisen jalan pohkeessa, mutta voi tuntua myös reidessä ja pakarassa ja se lievittyy levossa yleensä jo 5–15 minuutissa. Kiirehtiminen tai kovempi rasitus, kuten ylämäkeen kävely pahentaa kipua. Kipu myös uusii herkästi ja toistuu samanlaisena.
Jos jaloissa on lepokipua tai kudosvaurio (haava tai kuolio), joiden syynä on valtimoverenkierron riittämättömyys, puhutaan kriittisestä iskemiasta. Sen syntyminen ei edellytä katkokävelyoiretta; sitä on esiintynyt vain joka toisella kriittisen iskemian saaneista potilaista.
Kriittisessä iskemiassa
Nilkan ja jalkaterän valtimoiden sykkeen tunnustelu on yksi keino päästä valtimotaudin jäljille. Jos sykettä ei tunnu tai se on vaimea, tilanne varmistetaan mittaamalla systolinen verenpaine sekä nilkasta että olkavarresta ja tarkastelemalla näiden suhdetta.
Suorituskyvyn mittauksessa käytetään kävelymattotestiä. Tällöin tarkastellaan jalkojen suorituskykyä levossa ja rasituksessa.
Suurin osa amputaatioista on estettävissä varhaisella taudin havaitsemisella, oikealla hoidolla ja panostamalla hyvään hoitotasapainoon ja terveellisiin elämäntapoihin. Katkokävelypotilaista vain noin kahdella prosentilla päädytään amputaatioon. Jopa 75 %:lla oire tasaantuu tai lievittyy.
Savuttomuus, diabeteksen hyvä hoito, verenpaine- ja kolesterolitasojen pitäminen suositellulla tasolla ja liikunta ovat keinoja, joilla itse voi pienentää sairastumisen riskiä. Lisäksi lääkehoidolla on mahdollista pyrkiä estämään verisuonitukosten syntyä. Lääkehoidolla ei kuitenkaan voida parantaa kriittisesti iskeemisen jalan verenkiertoa.
Liikunnalla on merkitystä etenkin katkokävelyoireen hoidossa. Tavoitteena on pidentää kivutonta kävelymatkaa vuorottelemalla kävelyn ja levon jaksoja:
Verisuonitoimenpiteitä tarvitaan katkokävelyoireen vuoksi vain harvoin. Mikäli oire kuitenkin jatkuu pahana, tehdään leikkaushoidosta arvio, jossa selvitetään hapenpuutoksen vakavuus. Alaraajan verenkiertoa voidaan parantaa joko leikkauksella tai ohittamalla ahdas valtimo verisuonisiirteellä tai laajentamalla ahtaumaa pallokatetrilla.
FI23DI00046 (päivitetty 01-2024)
